Materialistin painajainen

Milloin meistä on tullut materialisteja? Ja meillä tarkoitan lähinnä itseäni. Mitä on tapahtunut sille pikkutytölle, joka leikki hiekkalaatikolla onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka kauhealta asukokonaisuutensa näyttää? Mitä tapahtui ajattelutavalle, että kännykkä kuin kännykkä, kunhan sillä saa soitettua? Miten taas löysinkään itseni haaveilemasta täydellisistä talvikengistä, vaikka sain edelliset (90€ maksavat) kengät alle kaksi kuukautta sitten? Ja vaikka tiedänkin, ettei raha kasva puussa ja ei ole ekologista ostella koko aikaa tavaraa, mikä ei ole välttämätöntä, silti tänäänkin ääneen haaveilin uudesta laukusta, ja vain siksi, että edellinen laukkuni ei sovi takkini + rakkaan piponi värimaailmaan.
Ja mikä voisi olla kauheampaa materialistille, kuin se, että jokin uniikki, itselle todella rakas tavara katoaa? Katastrofi. Sitä tavaraa etsitään kissojen ja koirien kanssa ja koko päivä on pilalla. Kuvitelkaa kaunis (eikä liian kylmä!) ilma ulos, rento ja mukava päivä koulussa, kaverit taas osanneet saada katkeamaan naurusta. Harkoissa mukavaa ja illalla rentoudut katsoen sinkkuelämää - putkea ja venyttelet. Sitten, kun olet käymässä nukkumaan tapahtuu maailmaa järkyttävä katastrofi: et löydä unimaskiasi millään! Kun et omista kissaa etkä koiraa, otat siskosi mukaan etsintöihin. Ei löydy. Kiukuttaa. Kaikki mukavat asiat sinä päivänä kaikkoaa päästä ja mielen täyttää vain ärtymys. Olet melkein itkupotkuraivarin partaalla ja vain
yhden unimaskin takia. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä se unimaski on äärimmäisen söpö ja sain sen Paulalta, joka oli saanut sen burleskifestivaaleilta, että ei ole ihan H&M 2,90€ maksavaa massakamaa.