Uusavuton ostoksilla

Välillä minusta tuntuu, että olen oikeasti viidentoista vuoden iän sijasta ainakin henkisesti vähintään viisikymmentä. "Voi hyvää päivää näitä nykynuoria, kato nyt, nää on siis hei ysiyejä ja ne kulkee koroissa.."
Onneksi näin tasoitukseksi on myös niitä päiviä, jolloin vähän ihmettelee, että miksi minut onkaan päästetty sieltä eskarista läpi. Tänään oli taas niitä päiviä.

                                                                           (kuva)

Alku on vielä kohtuullisen sivistynyt. Soitin iskälle, että milloin olisi mahdollista lähteä kauppaan. Iskä oli niinkin kaukana kuin alakerrassa. Tähän face-to-face -kommunikaatioon olisi tuhraantunutkin huimat kolmekymmentä sekuntia ja aivan liikaa tärkeää energiaa. Olisihan minun täytynyt kulkea 17 rappusta alas ja takaisin ylös. Huhhuh!

Sitten olikin lähdön aika. Puin jalkaani korkokengät. Minä olen lihavoitu, iskä on kursivoitu yksilö. Niin kuin sitä ei muuten noista kommenteista ymmärtäisi.
"Hei isi kato, kato! Mie oon melkee siu pitune näil koroilla WIII!"
"Onks se siusta hyvä asia?"
Tässä vaiheessa lapsi mutristaa huuliaan ja lyyhistyy hieman pettyneesti.
"No eeeeei kai."
Hetken hiljaisuus. Lapsi selvästi pohtii jotain pienessä päässään. Hetken mietittyään lapsi toteaa iloisena:
"Hei arvaa mikä ois siistii? Korkokengät, mist ei tulis lisää pituutta! Ku miul on nii isot jalat, et mie tahtoisisin korot, et ne näyttäis sirommilta. Mut mie oon nii pitkä, etten haluu olla pitempi! Sellaset pitäis keksii.."

Ihmettelen edelleen, miten iskä suhtautui minuun huumorilla ja nauraen, vaikka olin varmasti hyvin ärsyttävää seuraa. No ehkä ylipirteä pikkulapsi viisitoistavuotiaan kehossa on parempi vaihtoehto kuin yrmyttävä teini.

Matkamme jatkui urheiluosastolle. Iskä katsoi itselleen kaukalopallohanskoja.
"Mitä eroo näil on? Täs niinku lukee jääpallohanskat ja nää on niinku kaukalopallohankat."
Lapsi oli taas niin vauhdissa, ettei ole varma, mitä vanhempi tälle ede vastasi, hänen keskittymisensä oli jo suuntautunut toisaalle. Hänen mielenkiintonsa kohteet olivat salibandymailat.
"Mitä eroo näil oikeest voi olla, et tää niinku maksaa vaa kolme kymppii, mut tää on satasen? Mailoja ku mailoja!"
"No siis niissähän on tosi paljon eroja, lavan jäykkyys, paino, muotoilu ja niin eespäin."
Lapsi tuhahtaa hyväksyvästi ja nostaa kalliin mailan käteensä.
"Kato hyi täs on tälläset mutkat. Hehehehe mitä järkee tälläsis tyhmis kurveis on!" (Lapsi puhuu mielestään hauskalla miehisellä machoäänellään) "Kato heeei mul on tälläne kurvimaila, eiks oo siistii!"
Tässä vaiheessa vanhempi osapuoli alkoi nauraa.

Iskä antoi minulle suuren vastuun. Minun piti itse ottaa tomaatteja. Kyllä, kuulostaa harvinaisen helpolta hommalta. Mutta voi sitä valinnan vaikeutta! Isoja vai pieniä, vaaleita vai tummempia! Ja se pussiin laittaminen! Yritin kelata päässäni äitin oppeja, miten pussiin saa tomaatteja niihin itse koskematta. Sekin saattoi näyttää huvittavalta.

Viimeisenä esteenä tälle suurelle seikkailulle Prismaan oli muffinien ostaminen. Prisman leipomosta sai herkullisen näköisiä suklaaminttumuffineita ja otin pussiin yhden minulle ja yhen siskolleni. Tai yritin ainakin. Ottimet olivat nimittäin liian pienet niin muhkeille muffineille, enkä saanut muffinista otetta. Turhautuneena taisin polkaista korkoni maahan ja antaa iskän ottaa muffinit.
Tällaista on siis mennä kauppaan viisitoistavuotiaan kanssa, joka joskus saattaa vähän enemmän muistuttaa henkiseltä tasoltaan eskari-ikäistä. Nooo.. Aina ei tarvitse olla niin aikuinen!

P.s, voisin esitellä Helsingin ostoksiani joskus... kunhan jaksaisin lisäillä kuvia koneelle...